Elävää kuvausta jo menneen ajan kotipesästä. Kirjoittaja on Hannu Vuorio, asui Hämeentie 48. Vuorio oli Suomen Kommunistisen Puolueen ay-liikkeestä ja vallankumouksesta vastannut työntekijä. Neuvostoliiton romahdettua hän ryhtyi kirjailijaksi. Edellä oleva on kaapattu kirjasta Nyman. Voidaan olettaa hänen kirjoittaneen jotain Kaisan pöydässä.

Kävelin Kolmeen Kaisaan, astuin kadulta sisään ja nousin portaat toiseen kerrokseen. Ja siinä se sitten oli, ensimmäinen lamakokemus. Laskusuhdanne oli syönyt portsarin ovelta. Vain läiskä seinässä kertoi että joku oli joskus nojannut siihen ammatikseen.

Katselin ovelta sisään ja huokasin helpottuneena että muita muutoksia ei Kaisassa näyttänyt tapahtuneen. Otin jo pari askelta kun huomasin että oli sittenkin. Tiskin jatkoksi oli hankittu jostain hollantilaisesta muovipuristamosta typerä baarirakennelma; sellainen jota keskiluokka toivoi kotiinsa ennen syntymääni, noin pienoiskoossa, pettyi kun ei saanut ja tekisi nyt itsarin jos saisi.

Onneksi ravintolasali oli muuten lähes entinen. Samoin kapakan ilmapiiri, jatkuvan tupakanpolton madaltamat miesten äänet, neljäkymmentä sätkää päivässä, naisten hyökkäävät säkätykset, sellaiset kuin vetäisi kynnellä ikkunaan, ja lasien itsenäinen elämä hiljaisena kilinänä. Ja lemu: kurjan sapuskan, brenkun ja tupakan kaikkeen pinttynyt tunkka jota ei olisi saanut lähtemään puhtaanapitolaitoksen raivokkaimmallakaan desinfioimisoperaatiolla; niitä köyhän kansan etuoikeuksia, ei tarvinnut katsella, tarvitsi vain sulkea silmänsä ja tiesi missä oli.

Entiseltä näytti myös asiakaspiiri. Pitkän tähtäyksen alkoholisteja jotka eivät olleet vielä siirtyneet oluesta lasoliin tai suoraan lasarettiin haima tai maksa poksahtaneina. Linnakundeja lyhytaikaisella vapaalla akkua lataamassa. Nuoria sutturoita joiden silmien väikkeen pilvi oli himmentänyt. Lähiseudun turhautuneita virkamiehiä jotka olivat ajat sitten menettäneet makuaistinsa ja kävivät laiskuuttaan, pelkästä liikunnan inhosta syömässä Kaisan sianruokaa. Ja tietysti eläkeläisiä jotka yrittivät viinan voimalla uskotella että tästä se elämä vasta alkaa vaikka kotona oli pakko lämmittää maksalaatikkoa ja sojokin venyi vain aamuisessa kusilastissa.

Kävin hakemassa tiskiltä pitkän, vaihdoin pikkurahaa puhelua varten ja etsin vapaan pöydän ikkunan vierestä. Vain ruokailijoille, ilmoitti lappu pöydässä. Ja kumma taika siinä lapussa piili. Kukaan ei ollut uskaltanut istua pöytään pelkkä tuoppi kourassa. Oli se vain niin lujassa usko kirjoitettuun sanaan. Mutta minä olin vapaa mies: istuin pöytään ikkunan vierelle, panin lapun käytävän puolelle ja luotin siihen että saisin istua rauhassa.

Sitten tuli pyhän oluen vuoro. Se oli Paratiisissa pantua verrattuna niihin vankilapanimon tuotteisiin joita jätkät valmistivat salaa verstaissa ja vessoissa ja joissa maistui aina päällimmäisenä hiiva. Ehtaa tavaraa: mallasohraa, humalaa ja sopivasti hiilihappoa niin että aromit levisivät epidemian tavoin suussa ja täyttivät hetkessä koko pään.

Kallistin lasia,

Arja on hoitanut meille uuden jäsenedun:

Kallio Bar, Hämeentie 12, myy keskioluttuopin viidellä eurolla jäsenkorttia näyttämällä. Normihinta 6,50 euroa.

Baarista enemmän sen FB-sivulla. Moni seuralainen käykin jo siellä pelaamassa bingoa.

Etu on voimassa heti ja koko ajan.

Vuosikokouspäivä tuli ja meni. Puheenjohtaja tekee siitä virallisen tiedotteen. Se ei kuitenkaan välitä tunnelmia, jotka ovat tietysti henkilökohtaisia.

Haluan kiittää kaikkia huikean hyvästä kokouksesta. Väkeä oli paljon, mikä viestii kiinnostuksesta Kuohun toimintaan. Osallistujista selvä enemmistö oli naisia, mikä taitaa olla harvinaista olutseuralle.

Erityisen iloinen ja onnellinen olen saamastani äänivyörystä ja valinnastani johtokuntaan. Teen nöyrästi parhaani omalta osaltani jäsenistön odotusten kuulemiseksi ja toteuttamiseksi. Suuri osa johtokuntatyöskentelyä on kuitenkin sitä näkymätöntä puurtamista, josta puheenjohtaja eilen mainitsi.

Mieltäni lämmittää myös kokouspaikka, Oiva. Se on ollut osa elämääni jo lähes 60 vuotta, Kävin ensimmäisen kerran siellä, silloisessa Bistrossa, vuonna 1964. Kallion kansakoulun alaluokilla oli kaverini Martti. Hänen kanssaan kävimme usein koulupäivän jälkeen katsomassa Maran mutsia, joka oli tarjoilijana siellä. Sitten olin 1970-luvun Neljännellä linjalla Elannon ajokeskuksessa töissä. Ja elantolaisia istuikin joukoittain Oivassa. Siellä hajosi myös rannekelloni. Viereisessä pöydässä ruvettiin ottamaan mittaa, ja jäin kaatuvien tappelijoiden alle. Kello oli alimmaisena. Sen särkymistä ei kukaan korvannut.

Kokoustunnelmissa olisin halunnut olla pidemmän ajan. Kuitenkin päälle painoi Liverpoolin vieraspeli Lontoossa. Sen katsomisesta oltiin sovittu jo aikaisemmin Jannen ja Uban (molemmat valittiin myös eilen vastuullisiin seuratehtäviin) kanssa. Peliä katsomaan lähti myös Jone aka. ”Kallion viimeinen työläinen”. Jone sai tämän määritelmän Oivan asiakkailta vappupäivänä jokin vuosi sitten. Eilisen tiedon mukaan hän on kantaa titteliään ylpeänä.

Nyt kokka kuohuen kohti uusia seikkailuja!